Rumpusetti: osat, miten se soi ja miten sitä soitetaan

Rumpusetti on rockin, popin, jazzin ja monen muun tyylin sydämensyke. Yksi ihminen soittaa sitä kahdella kädellä ja kahdella jalalla, ja jokaisella raajalla on oma tehtävänsä. Täällä näet, mitä kukin osa tekee, miten rummut ja symbaalit tuottavat äänensä ja miten pääset alkuun.

Tarkistettu 9.10.2026

Tällä oppitunnilla

Tutustu rumpusettiin

Rumpusettiä kutsutaan englanniksi myös nimillä drum set ja trap set. Se on ”pieni, sekalainen lyömäsoitinpatteristo, jota soittaa yksi muusikko”: muutama rumpu ja muutama symbaali, joita kaikkia soittaa yksi ihminen. Se pitää tahdin rockissa, popissa, jazzissa ja monessa muussa tyylissä.

Nimi trap set on peräisin alkuajoilta. Rumpalit käyttivät kaikenlaisia vempaimia, joita kutsuttiin nimellä contraptions, äänitehosteiden tekemiseen, ja sana lyheni muotoon traps.

Kiinteää kokoonpanoa ei ole. Yamahan mukaan jos perussetti pitäisi nimetä, se olisi viisiosainen: bassorumpu, virveli ja kolme tomia lattiatomi mukaan lukien sekä symbaaleina ride, crash ja hi-hat. Jotkut soittajat lisäävät toisen bassorummun, lisää tomeja tai pieniä lisäsoittimia, kuten puupalikan.

Hornbostel–Sachs-järjestelmässä, jolla tutkijat luokittelevat soittimia, rummut ovat membranofoneja: pingotettu kalvo värähtelee. Symbaalit ovat idiofoneja: koko soitin värähtelee. Rumpusetti on siis molempien sekoitus. Hauska tieto: riippuva symbaali, johon lyödään ulkopuolelta, kuuluu samaan ryhmään kuin kello.

Soitinperhe: Lyömäsoittimet
Luokitus: Membranofonien ja idiofonien yhdistelmä (Hornbostel–Sachs 211.212.11--111.242.121, MIMO-tarkistus)
Soiva ääniala: Ei kiinteää äänialaa: useimmilla osilla ei ole selvää sävelkorkeutta
Nuottiavain: Neutraali avain (lyömäsoitinavain): kaksi lyhyttä pystyviivaa
Transponointi: Ei transponoiva soitin
Koot (yksi esimerkki): Yamaha Stage Custom Birch, viisiosainen: 22" bassorumpu, 14" virveli, 10" ja 12" tomit, 16" lattiatomi

Rumpusetin osat

Setin rummut tehdään periaatteessa puusta. Vain virveliä tehdään monista materiaaleista, kuten puusta tai metallista, joten soittajat voivat valita. Rumpukalvot olivat ennen eläimen nahkaa, mutta nykyään useimmat ovat ohutta muovikalvoa.

Symbaalit ovat pronssia, kuparin ja tinan seosta, joskus hieman hopeaa lisättynä. SABIAN tekee esimerkiksi B20-seoksen 80 % kuparista ja 20 % tinasta sekä hivenestä hopeaa. Tavallinen asettelu etenee pienistä ja korkeista rumpalin vasemmalla puolella suuriin ja mataliin oikealla. Ainoa poikkeus on kaikkein suurin rumpu, bassorumpu rumpalin jalkojen edessä.

Jotkin osat ovat soittimen sisällä tai takana, missä kuva ei voi näyttää niitä; niiden numerot merkitsevät suunnilleen, missä ne ovat.

Miten ääni syntyy

Kapula osuu pingotettuun rumpukalvoon, ja kalvo liikkuu ylös ja alas ja työntää ilmaa niin, että syntyy ääni. Se toimii vähän kuin kuminauha: mitä kireämmälle sen venytät, sitä korkeampi ääni. Ja mitä suurempi rumpu, sitä matalampi ääni.

Rumpukalvo ei kuitenkaan värähtele yhtä siististi kuin kieli. Se värähtelee monessa muodossa yhtä aikaa, eivätkä niiden taajuudet ole matalimman taajuuden kokonaislukukerrannaisia; ihanteellisen rumpukalvon toinen muoto on noin 1,59-kertainen ensimmäiseen nähden. Se on kuin väkijoukko, jossa jokainen hyräilee eri säveltä: kuulet, kuulostaako joukko korkealta vai matalalta, mutta et pysty laulamaan takaisin yhtä selvää säveltä. Siksi rummuilla ei ole selvää sävelkorkeutta, vaikka ne kuulostavatkin korkeammilta tai matalammilta.

Useimmissa setin rummuissa on kaksi kalvoa, joiden väliin on jäänyt ilmaa. Kun lyöt yläkalvoa, se puristaa ilmaa, ilma työntää alakalvoa, ja työntö kulkee edestakaisin, kunnes se hiipuu. Ajattele kahta trampoliinia, joita yhdistää ilmatyyny: kun hyppäät toisella, toinenkin liikkuu. Siksi kahden kalvon liikkeet tulevat pareittain, välillä samaan suuntaan ja välillä vastakkaisiin suuntiin.

Virvelin salaisuus on alapuolella. Kun lyöt yläkalvoa, alakalvo tärisee ja läiskii jatkuvasti sitä vasten painettua virvelimattoa, mikä tuo kirkkaan rätinän. Nosta matto irti, niin rumpu kuulostaa aivan erilaiselta. Yamahan kokeessa naru, kuminauhat ja sellofaani eivät tehneet juuri mitään, kun taas siima pääsi lähimmäs oikeaa virvelimattoa, koska matto tarvitsee hieman painoa ja joustavuutta.

Runko toimii kuin kaiutinkotelo, joka soi kalvojen mukana. Suuri tai syvä runko kuulostaa paksulta ja täyteläiseltä; pieni tai matala runko kuulostaa kirkkaalta ja kevyeltä. Rungoissa on myös pieni ilmareikä. Ilman sitä ääni tukahtuu, ja bassorummussa se myös pehmentää takaiskua, jonka jalka tuntee, kun kalvo pullistuu ja ponnahtaa takaisin.

Bassorumpu on voimakas soitin: eräässä kokeessa orkesterin bassorumpu tuotti huipussaan jopa 20 watin äänitehon, enemmän kuin mikään muu orkesterin soitin. Kun siihen lyödään hyvin kovaa, kalvo kiristyy hetkeksi, joten ääni alkaa noin 10 % korkeampana, lähes kokosävelaskeleen verran, ja liukuu sitten alas värähtelyn pienentyessä.

Symbaali on ohut metallilevy, ja kun siihen lyödään, koko levy värähtelee monella tavalla yhtä aikaa. Nämäkään värähtelyt eivät ole kokonaislukukerrannaisia, joten symbaalilla ei ole selvää sävelkorkeutta. Tutkijat ravistivat symbaaleja koneella yhdellä ainoalla taajuudella ja lisäsivät voimaa hitaasti. Värähtely muuttui säännöllisestä yhä sotkuisemmaksi, kunnes siitä tuli kaoottista, ja se kaaos kuulosti paljon samalta kuin symbaali, johon lyödään kovaa nuijalla. Ohuet symbaalit päätyvät tähän tilaan helposti, ja tutkijoiden mukaan se antaa crashille sen hohtavan äänen.

Kokeile: venytä muovikelmu kulhon päälle ja pidä se kireällä kuminauhalla. Napauta sitä syömäpuikolla. Tee kelmusta sitten kireämpi tai löysempi ja kuuntele: nouseeko ääni vai laskeeko se? Laita päälle muutama riisinjyvä ja napauta uudelleen; hyppivät riisinjyvät näyttävät, että kalvo värähtelee.

Näin soitat

Säädä jakkara niin, että oikea jalkasi on istuessa suoraan bassorummun edessä. Rentoudu, älä istu liian takana ja pidä paino istuimen keskellä. Oikea jalka menee bassorumpupedaalille ja vasen jalka hi-hat-pedaalille. Useimmat rumpalit soittavat kädet ristissä: oikea käsi hi-hatilla, vasen käsi virvelillä. Vasenkätiset voivat jättää ristin pois ja soittaa hi-hatia vasemmalla ja virveliä oikealla kädellä.

Pidä kapulasta kiinni noin neljänneksen tai kolmanneksen matkalta sen päästä; jokaisella kapulalla on tasapainopiste, jossa se pomppaa helpoimmin. Purista sitä peukalon pään ja etusormen ensimmäisen nivelen välissä, ja anna kolmen muun sormen levätä kevyesti. Pidä kapula samassa linjassa kyynärvarren kanssa. Kun molempia kapuloita pidetään samalla tavalla, otetta kutsutaan matched grip -otteeksi; traditional grip on vaikeampi.

Rummun lyöminen on kuin koripallon pomputtamista: painat sen alas ja annat sen nousta takaisin itsestään. Tämä on rebound-lyönti, yksi tärkeimmistä tavoista soittaa ilman jännitystä. Yamahan mukaan oikea tapa ei ole puristaa koko ajan vaan käyttää voimaa vain osuman hetkellä, ja siksi ammattilaisetkin pudottavat joskus kapulan. Ennen kuin aloitat, pidä kapuloita ylösalaisen V:n muodossa niin, että kärjet ovat 2–3 cm kalvon keskikohdan yläpuolella eivätkä lepää sen päällä, tai muuten saat aikaan ääntä ennen kuin aloitat.

Jaloille on kaksi päätyyliä. Heel-up tarkoittaa, että kantapää nostetaan ja painetaan koko jalalla: kovana pysyminen on helppoa, hiljaa soittaminen vaikeaa. Heel-down tarkoittaa, että kantapää pidetään alhaalla ja käytetään nilkkaa: hiljaa soittaminen on helppoa, kovana pysyminen vaikeaa.

Soita ridea kapulan kärjellä ja crashia sen olalla, kohdassa, jossa kapula paksunee. Virvelillä on monta ääntä: kun lyöt vanteeseen ja kalvoon yhtä aikaa, syntyy avoin rimshot. Suljetussa rimshotissa (cross-stick), jota käytetään bossa novassa ja muissa tyyleissä, puristat kapulaa peukalon ja etusormen välissä ja lyöt vanteeseen kapulan kädensijapäällä. Jazzissa ja balladeissa käytetään usein vispilöitä kapuloiden sijaan, ja ne ovat paljon hiljaisempia.

Rumpalit harjoittelevat rudimentteja eli perusiskukuvioita. Percussive Arts Society (PAS) luettelee 40 kansainvälistä rudimenttia neljässä ryhmässä: pärinät, paradiddlet, flamit ja dragit. Se suosittelee harjoittelemaan hitaasti, sitten nopeasti ja sitten taas hitaasti.

Oikea käsi soittaa kahdeksasosia hi-hatilla, vasen käsi lyö virveliä iskuilla 2 ja 4, oikea jalka potkaisee iskuilla 1 ja 3. Yksi yksinkertaisimmista kompeista.
Hi-hatin nuotit ovat kaksi kertaa tiheämpiä, kuudestoistaosia, joten komppi tuntuu vilkkaammalta.
Kun symbaalit on painettu yhteen, ääni on lyhyt ja tiivis; avaa ne, niin ääni soi pidempään ja kovempaa.
Sama komppi oikea käsi ride-symbaalilla: jokainen lyönti on selkeä ja erillinen.
Hyvin hiljaisia virvelin lyöntejä tavallisten välissä. Rumpunuoteissa ne merkitään sulkeilla nuotinpään ympärillä.
Jakson lopussa komppi pysähtyy, ja rumpali soittaa virveliltä korkealle tomille ja lattiatomille ja päätyy sitten crashiin yhdessä bassorummun kanssa.

Miten rumpunuotteja luetaan

Useimmilla rumpusetin osilla ei ole selvää sävelkorkeutta, joten ei ole kirjoitettua sävelkorkeutta, joka pitäisi muuntaa soivaksi. Setti ei ole transponoiva soitin, eikä sillä ole äänialaa tavallisessa merkityksessä. Rumpumusiikki kirjoitetaan yleensä neutraalilla avaimella, kahdella lyhyellä pystyviivalla, joka kertoo, että jokainen viiva tai väli tarkoittaa soitinta eikä sävelkorkeutta.

Rummuilla käytetään pyöreitä täytettyjä nuotinpäitä (●) ja symbaaleilla ×-päätä, molemmissa on varsi. Ei ole kiinteää sääntöä siitä, mikä soitin on millä viivalla; Yamaha huomauttaa, että jokainen kirjoittaja tekee sen hieman eri tavalla. Siksi rumpustemmoissa on yleensä selite. Percussive Arts Society julkaisi Norman Weinbergin teoksen Guide to Standardized Drumset Notation auttaakseen ihmisiä kirjoittamaan selkeitä rumpustemmoja.

Tässä on yksi yleinen asettelu erään yliopiston lyömäsoitinselitteestä. Bassorumpu ensimmäisessä välissä, lattiatomi toisessa välissä, virveli kolmannessa välissä, keskitomi neljännellä viivalla ja pieni tomi neljännessä välissä. ×-päillä: kapulalla soitettu hi-hat viidennellä viivalla, ride viivaston yläpuolisessa välissä, crash ensimmäisellä yläapuviivalla ja jalalla soitettu hi-hat viivaston alapuolisessa välissä.

Muutama merkki lisää: + tarkoittaa suljettua tai vaimennettua, o avointa ja soivaa, ja sulkeet nuotinpään ympärillä tarkoittavat hyvin hiljaista haamulyöntiä. RH, LH, RF ja LF tarkoittavat (englanniksi) oikeaa kättä, vasenta kättä, oikeaa jalkaa ja vasenta jalkaa. Joskus stemmassa lukee vain ”fill in”, jolloin improvisoit fillin, tai pelkkä ”Bossa Nova” aaltoviivan kanssa, jolloin soitat oman bossa nova -komppisi.

Yksi yleinen asettelu. Rummut matalasta korkeaan: bassorumpu, lattiatomi, virveli, keskitomi, pieni tomi.

Symbaaleilla on ×-päät. Matalasta korkeaan: jalalla soitettu hi-hat, kapulalla soitettu hi-hat, ride, crash.

Kuuntele

Mitä suurempi rumpu, sitä matalampi ääni: bassorumpu, lattiatomi, korkea tomi ja sitten virveli maton rätinän kanssa.
Suljettu hi-hat on lyhyt, avoin hi-hat soi; ride on selkeä lyönti lyönniltä; crash on kirkas läiskähdys, joka hiipuu nopeasti.
Vertaa virvelin kalvoon osuvaa lyöntiä kuivaan naksahdukseen vanteessa.
Bassorumpu ja virveli muodostavat selkärangan, hi-hat pilkkoo iskun pienempiin osiin, ja crash merkitsee alun.

Historia ja sukulaiset

Ennen rumpusettiä bassorumpua, virveliä ja symbaaleja soittivat usein eri ihmiset. Vic Firthin aikajana alkaa vuodesta 1865, Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen, kun rumpalit alkoivat yrittää tehdä yksin kokonaisen lyömäsoitinsektion työn. Ensin tuli double drumming: molemmat kädet soittivat bassorumpua ja virveliä, ilman jalkoja.

Rumpusetti syntyi Yhdysvalloissa 1800-luvun lopulla ragtimen ja jazzin rinnalla. New Orleansilainen rumpali Edward ”Dee Dee” Chandler oli ehkä yksi ensimmäisistä, jotka soittivat bassorumpua yksinkertaisella jalkapedaalilla samalla kun soittivat virveliä käsillään, ja häntä pidetään usein lähtökohtana; Smithsonian huomauttaa, että muutkin olivat tehneet niin ennen häntä. Ainoa tunnettu valokuva hänestä, vuodelta 1896 John Robichaux'n yhtyeen kanssa, näyttää nurkassa bassorummun pedaalin.

Vuonna 1909 William F. Ludwig patentoi jousella toimivan bassorumpupedaalin. Luotettavana ja helposti kuljetettavana pedaalista tuli setin vakio-osa, ja 1920-luvulla se oli vakiovaruste. Hi-hat kehittyi lattialla olleesta saranoidusta lautaparista, jossa oli pienet symbaalit; nykyisen kaltainen hi-hat muotoutui 1920-luvun lopulta noin vuoteen 1930.

1900-luvun alussa rumpalit lisäsivät settiin kiinalaisia rumpuja, ja noin 1930-luvulla ne väistyivät telineisiin kiinnitettyjen tomien tieltä. Gene Krupa työskenteli Avedis Zildjianin kanssa paljon ohuempien symbaalien parissa ja loi rumpusetin ensimmäiset crash- ja splash-symbaalit. 1930- ja 1940-luvuilla symbaaleja tuli lisää, monista äänitehostevempaimista luovuttiin ja nykyaikainen setti muotoutui.

1940-luvulla Kenny Clarke siirsi päätahdinpidon ride-symbaalille ja pudotteli bassorumpuun ja virveliin odottamattomia fillejä vastatakseen solistille. Muovikalvot tulivat 1950-luvun puolivälissä: Evansin mukaan Chick Evans keksi ne vuonna 1956, kun taas Remon mukaan se toi markkinoille ensimmäisen onnistuneen synteettisen kalvon vuonna 1957 ja sai patentin vuonna 1960. Muovikalvot eivät välitä kosteudesta tai lämpötilasta, joten niitä on helpompi hoitaa kuin nahkaa.

Virvelin esi-isä on keskiaikainen eurooppalainen tabor-rumpu. Suurempia taboreita soitettiin kahdella kapulalla, ja niiden matto siirrettiin alakalvolle, jolloin niistä tuli marssirumpuja, jotka 1300-luvulta lähtien marssivat sveitsiläisen jalkaväen mukana pikkuhuilunsoittajien rinnalla. Symbaalit saapuivat Eurooppaan Osmanien Turkista 1700-luvulla. Zildjianin mukaan armenialainen Avedis I löysi vuonna 1618 Konstantinopolissa salaisen tavan käsitellä metalliseosta ja teki sillä symbaaleja, ja vuonna 1623 sulttaani antoi hänelle nimen Zildjian, joka tarkoittaa symbaaliseppää. Setin sukulaisia ovat muun muassa patarummut, congat, bongot ja intialainen tabla.

1618 / 1623
Avedis I löytää seosmenetelmänsä ja saa nimen Zildjian, ”symbaaliseppä” (Zildjianin kertomus)
1700-luku
Symbaalit saapuvat Eurooppaan Osmanien Turkista
1865
Sisällissodan jälkeen rumpalit alkavat hoitaa yksin koko lyömäsoitinsektion (double drumming)
1896
Yhtyekuvassa näkyy pedaali Dee Dee Chandlerin bassorummussa
1909
Ludwig patentoi jousella toimivan bassorumpupedaalin
1927
Walberg ja Auge tuovat markkinoille Charleston-telineen, joka on lähellä nykyistä hi-hatia
1930-luku
Krupa ja Zildjian luovat rumpusetin ensimmäiset crash- ja splash-symbaalit
1940-luku
Kenny Clarke siirtää päätahdinpidon ride-symbaalille
1950-luvun alku
Louie Bellson nostaa tuplabassorummun parrasvaloihin
1956–1957
Muovikalvot ilmestyvät (Evans ja Remo kertovat kumpikin oman versionsa)

Alkuun pääseminen ja hoito

Kapuloiden valintaan Yamaha ehdottaa, että heilutat ensin ohuinta paria, sitten paksuinta ja sitten palaat alaspäin, ja valitset paksuimman parin, joka tuntuu yhä kevyeltä. Paksummat kapulat kuulostavat raskaammilta ja kovemmilta. Useimmat kapulat ovat nykyään hikkoria; vaahtera on kevyempää. Pyöreä kärki koskettaa kalvoa samalla tavalla joka kulmassa, joten se kuulostaa tasaiselta ja sopii aloittelijoille; nailonkärjet pomppaavat enemmän ja kuulostavat terävämmiltä kuin puu.

Kotona voit aloittaa harjoituspädillä. Yamaha suosittelee telineellistä mallia, jotta voit istua ja harjoitella samalla jalkojasi, ja sanoo kumipädinsä olevan kestävä; verkkopädit voi kiristää, mutta ne löystyvät käytössä hitaasti ja ne täytyy vaihtaa silloin tällöin.

Rumpuja ei yleensä viritetä do-re-mi-säveliin. Viritä jokainen rumpu niin, että se soi hyvin ja kuulostaa mieleiseltäsi, ja niin, että sävelkorkeus on sama kalvon joka puolella. Kierrä ensin kaikki ruuvit sormitiukkuuteen ja kiristä niitä sitten vähän kerrallaan rumpuavaimella ristikkäisessä järjestyksessä, kuten auton pyörän muttereita, jotta kalvoon ei tule ryppyjä.

Kahden kalvon virittämiseen ei ole yhtä oikeaa tapaa; se riippuu haluamastasi äänestä. Yamahan mukaan kaksi samalle kireydelle viritettyä kalvoa soi pitkään mutta ei kovin voimakkaasti; yläkalvoa löysempi alakalvo antaa lyhyemmän soinnin ja voimakkaamman iskun, kun taas kireämpi alakalvo antaa kovemman ja pidemmän äänen.

Pyyhi rummut soiton jälkeen, erityisesti metalliosat, jotka voivat ruostua, ja kierteet, jotka voivat juuttua.
Rumpukalvot kuluvat. Löysää kalvoa: jos näet kuoppia kohdassa, johon kapula osuu, on aika vaihtaa se. Paljon harjoittelevat soittajat vaihtavat kalvot noin puolen vuoden välein. Pyydä ensimmäisellä kerralla soitinliikettä tai kokenutta rumpalia näyttämään.
Virvelimattokin kuluu: paljon soittavilla noin puolen vuoden tai vuoden välein. Kun langat alkavat levitä erilleen, on jo aika.
Uudemmissa symbaaleissa on kirkas suojapinnoite; kuiva, pehmeä liina riittää. Jos käytät symbaalien kiillotusainetta, noudata sen ohjeita, pyyhi se kokonaan pois äläkä liioittele: jos kiillotat pinnan urat pois, ääni muuttuu.
Haljennut symbaali kannattaa viedä erikoisliikkeeseen; korjauksenkin jälkeen se kuulostaa hieman erilaiselta.
Jos kapulat lentävät jatkuvasti käsistäsi, kokeile pitoteippiä tai pitovahaa.

Pianon ääni: Salamander Grand Piano, tekijä Alexander Holm (CC BY 3.0).