Sähkökitara: miten se on rakennettu, miten se soi, miten sitä soitetaan

Tutustu sähkökitaraan

Sähkökitara on näppäiltävä kielisoitin: näppäilet kieltä plektralla tai sormella, ja se värähtelee. Erona on se, että värähtely muutetaan sähkövirraksi, ja erillinen vahvistin (vahvistin ja kaiutin) tuottaa äänen. Ensimmäiset sähkökitarat olivat onttoja, aivan kuten akustiset kitarat. Nykyään yleisimmässä tyypissä on umpinainen runko, koska ääni tulee mikrofoneista ja vahvistimesta eikä myötäsoivasta onttorungosta.

On myös puoliakustisia ja onttorunkoisia sähkökitaroita. Niiden runko on ontto, joskus niin, että keskellä kulkee umpinainen puupalkki, johon mikrofonit ja talla kiinnitetään. Ne kuulostavat lämpimämmiltä, mutta ilman vahvistinta nekään eivät soi tarpeeksi kovaa. Toinen sukulainen on lap steel -kitara (eli havaijilainen kitara), jota soitetaan vaakatasossa slidella, ja sähkökitaran tarina alkaa siitä.

Alkuperäisessä vuoden 1914 Hornbostel–Sachs-järjestelmässä soittimien luokitteluun ei ollut sähkösoittimia; vuoden 2011 MIMO-tarkistus lisäsi elektrofonit ja sijoitti sähkökitaran ryhmään 513, sähköakustiset kordofonit. Muotonsa puolesta se kuuluu kuitenkin yhä tavallisten kitaroiden kanssa ryhmään 321.322, kaulalliset laatikkoluutut.

Soitinperhe

Kielisoitin (näppäiltävä, sähköisesti vahvistettu)

Luokitus

Sähköakustinen kordofoni, 513 (muodoltaan sama kuin kitara, 321.322)

Soiva ääniala

E2–D6 (22 nauhaa) tai E6 (24 nauhaa), laskettu nauhojen määrästä

Nuottiavain

Diskanttiavain

Transponointi

Soi oktaavia kirjoitettua matalammalta

Tavallinen rakenne

6 kieltä, avoimet kielet E2–A2–D3–G3–B3–E4 (B on suomeksi H); yleensä 21, 22 tai 24 nauhaa

Sähkökitaran osat

Lavasta rungon päähän jokainen osa tekee yhtä kahdesta tehtävästä: se määrää, kuinka pitkä ja kireä värähtelevä kieli on, tai se muuttaa värähtelyn sähköksi. Jokainen kieli on pingotettu satulan ja tallan väliin, ja niiden välinen etäisyys määrää avoimen kielen sävelkorkeuden. Runko on yleensä yksi tai useampi kappale umpipuuta, useimmiten leppää, saarnia, vaahteraa tai mahonkia.

Mitat vaihtelevat mallista toiseen. Fender Player II Stratocasterissa on 25,5 tuuman (648 mm) mensuuri ja 22 nauhaa; Gibson Les Paul Standard 60s:ssä on 24,75 tuuman (628,65 mm) mensuuri ja 22 nauhaa; Ibanez RG550:ssä on 24 nauhaa. Joissakin kitaroissa, kuten Telecasterissa, kaula on kiinnitetty runkoon ruuveilla, mikä pitää kustannukset alhaalla ja helpottaa korjauksia.

Kaapeli kytketään kitaran lähtöliitäntään, ja se kulkee efektipedaaliin tai vahvistimeen.

12345678910

1. 1
   Lapa headstock

   Kaulan pää, johon virityskoneisto on kiinnitetty.

2. 2
   Virityskoneisto tuning machines / tuners

   Kun käännät viritintä, kieli kiertyy tapin ympärille; kireämpi tarkoittaa korkeampaa. Hyvät virittimet eivät lipsu, kun päästät irti, ja jotkin lukitsevat kielen paikalleen.

3. 3
   Satula nut

   Pieni uritettu rima, joka pitää kieliä, usein kovaa muovia, luuta tai synteettistä materiaalia. Sähkökitaristit bendaavat paljon, joten satulan pitää olla liukas, muuten kieli tarttuu ja menee epävireeseen.

4. 4
   Kaula ja otelauta neck / fingerboard (fretboard)

   Kohta, jossa otekäsi painaa kieliä. Painaminen lyhentää värähtelevää osaa, joten sävel nousee.

5. 5
   Nauhat frets

   Otelautaan upotettuja metalliliuskoja, jotka määräävät sävelkorkeuden, kun painat kieltä. Niiden paikat leikataan tarkasti tietokoneohjatuilla työkaluilla.

6. 6
   Runko body

   Yleensä umpipuuta. Umpirunkoisessa kitarassa ääni ei riipu rungon myötäsoinnista.

7. 7
   Mikrofonit pickups

   Ohuella kuparilangalla kierretty magneetti. Kun kieli värähtelee sen yläpuolella, mikrofoni tuottaa sähköisen signaalin.

8. 8
   Mikrofonivalitsin pickup selector switch

   Valitsee, mitkä mikrofonit kuuluvat. Stratocasterissa on 5 asentoa: yksi mikrofoni tai kaksi yhdessä.

9. 9
   Äänenvoimakkuuden ja sävyn säätimet volume / tone controls

   Nupit, joilla säädetään äänenvoimakkuutta ja sointia.

10. 10
    Talla bridge / tremolo (vibrato) bridge

    Pitää kielten toista päätä. Tremolotalla voi liikkua, joten kammella voi muuttaa kielten jännitystä ja sävelkorkeutta.

Mistä ääni tulee

Näppäile kieltä, niin se heilahtelee edestakaisin. Sen sävelkorkeus riippuu kolmesta asiasta: pituudesta, jännityksestä ja painosta. Paina se nauhaa vasten, niin se lyhenee ja soi korkeammalta; kiristä sitä virittimestä, niin sekin soi korkeammalta. Samalla pituudella ja jännityksellä raskaampi kieli soi matalammalta, aivan kuten venytetty kuminauha soi sitä korkeammalta, mitä kireämmälle vedät sitä.

Nauhat noudattavat sääntöä, jossa jäljellä olevasta kielen pituudesta leikataan pois noin 1/18. Jokainen nauha nostaa säveltä noin 98,9 senttiä, hyvin lähelle tasavireisen puolisävelaskeleen 100 senttiä, ja siksi nauhat tulevat sitä lähemmäs toisiaan, mitä ylemmäs menet, kuin portaat, joiden askelmat kapenevat koko ajan. Vierekkäiset kielet ovat puhtaan kvartin päässä toisistaan, paitsi kolmas kieli (G3) ja toinen kieli (B3, suomeksi H3), joiden väli on suuri terssi.

Magneetit vetävät puoleensa sähkökitaran teräskieliä. Mikrofoni on magneetti, joka on kierretty ohuen langan muodostamaan käämiin. Kun teräskieli värähtelee magneetin lähellä, se muuttaa käämin läpi kulkevaa magneettivuota, ja Faradayn lain mukaan siitä syntyy vaihteleva jännite. Polkupyörän dynamovalo toimii samalla periaatteella: liikuta magneettia ja käämiä toistensa suhteen, niin saat sähköä.

Sähköinen signaali kulkee sitten vahvistimeen. Esivahvistin nostaa mikrofonin signaalin linjatasolle, mikä sopii hyvin soinnin muokkaamiseen ja efektien lisäämiseen; pääteasteen master-äänenvoimakkuus määrää, kuinka kovaa kaiutin soi. Ajattele sitä niin, että kuiskaus tehdään ensin selväksi ja annetaan sitten megafoniin.

Kieli ei heilahtele vain yhtenä kappaleena; se värähtelee samanaikaisesti myös kahdessa, kolmessa, neljässä ja useammassa osassa. Ne ovat sen osasäveliä, ja jokaisella niistä on kohtia, jotka tuskin liikkuvat, eli solmukohtia. Jos mikrofoni on juuri jonkin osasävelen solmukohdan alla, se osasävel vaimenee, ja näppäilykohta toimii samalla tavalla, joten tallan läheltä näppäily kuulostaa kirkkaammalta ja kauempaa näppäily lämpimämmältä. Se on kuin hyppynaru: pyörittäjien käsissä olevat kohdat tuskin liikkuvat, kun taas keskikohta heilahtelee laajasti.

Siksi mikrofonin paikka muuttaa ääntä: kitarassa, jossa on kaksi humbuckeria, tallamikrofoni on yleensä kirkkaampi ja iskevämpi, ja kaulamikrofoni lämpimämpi ja pehmeämpi.

Yksikelainen mikrofoni (single coil) on yksi käämi yhden magneetin ympärillä: kirkas ja selkeä, mutta se poimii helposti sähköverkon huminaa (60 Hz esimerkiksi Taiwanissa ja Yhdysvalloissa). Humbucker käyttää kahta vastakkaisiin suuntiin kierrettyä käämiä, joiden magneettinen napaisuus on vastakkainen, joten ulkoinen häiriö näkyy kummassakin käämissä suunnilleen yhtä suurena ja vastakkaisena ja kumoutuu. Se on kuin kaksi ihmistä työntäisi ovea vastakkaisilta puolilta: ovi ei liiku.

On muitakin mikrofonityyppejä. P-90 on yksikelainen mikrofoni, jossa on leveämpi kela: aggressiivisempi, suurempi lähtötaso ja vähemmän huminaa. Keraamiset magneetit kuulostavat kirkkailta ja voimakkailta, kun taas alnico kuulostaa lämpimämmältä ja vintagemmalta. Useimmat mikrofonit ovat passiivisia eivätkä tarvitse virtaa; aktiiviset mikrofonit toimivat kitarassa olevalla paristolla ja antavat voimakkaamman signaalin, ja coil split -kytkin sammuttaa humbuckerin toisen käämin, jolloin se toimii kuin yksikelainen.

Vahvistin voi vahvistaa vain tiettyyn rajaan asti. Jos sitä ajetaan rajan yli, aallon huiput leikkautuvat pois, ja se on säröä. Putkivahvistin pyöristää huippuja vähitellen, kun taas transistorivahvistin leikkaa ne litteiksi käyttöjännitteensä kohdalta, mikä kuulostaa karheammalta. Särö lisää paljon yläsäveliä, joten ääni paksunee, ja vahvistimen gain-nuppi säätää, kuinka paljon säröä saat: kuin kaataisi vettä liian pieneen kuppiin, jolloin reunan yli menevä valuu pois.

Koska ääni on sähköä, se voi kulkea efektipedaalien läpi ennen vahvistinta. Kompressori hiljentää kovia kohtia; chorus saa yhden stemman kuulostamaan kahdelta soittajalta; delay antaa erikseen kuultavia kaikuja, kun taas kaiku (reverb) käyttää kopioita, jotka ovat liian lähellä toisiaan erottuakseen, kuin laulaisi kylpyhuoneessa. Tavallinen järjestys on särö ensin, chorus ja delay keskellä ja kaiku viimeisenä, mutta ehdotonta sääntöä ei ole.

Kokeile: pingota kuminauha avoimen laatikon ympärille. Näppäile sitä aivan keskeltä ja sitten läheltä toista päätä. Pään läheltä näppäiltynä se kuulostaa terävämmältä ja kirkkaammalta, samasta syystä kuin sähkökitara kuulostaa kirkkaammalta, kun näppäilet tallan läheltä.

Näin soitat

Useimmat soittavat plektralla. Pidä sitä peukalon ja etusormen kyljen välissä niin, että etusormi osoittaa kärkeä kohti mutta ei työnny esiin. Pidä tukevasti mutta ei liian lujaa: liian tiukka ote saa käden krampin, liian löysä ote saa plektran heilumaan tai jopa lentämään pois. Anna plektrasta näkyä enemmän komppauksessa ja vähemmän tarkoissa yksittäisissä sävelissä.

Viritä ennen soittamista. Perusvirityksessä kuusi kieltä ovat matalimmasta korkeimpaan E, A, D, G, H, E, ja lähes kaikki alussa opittavat soinnut ja tekniikat käyttävät sitä. Toinen kätesi painaa kieliä heti nauhan takaa: kieli lyhenee, ja jokainen nauha runkoa kohti nostaa säveltä puolisävelaskeleen.

Muutamat tekniikat saavat sävelet laulamaan. Bendauksessa työnnät kieltä ylös tai vedät sitä alas; kummin päin tahansa sävel nousee, koska kieli kiristyy, ja bendaaminen on sähkökitaralla helpompaa kuin akustisella. Vibrato on pienen pieni bendaus, noin neljäsosasävelaskel, jota toistetaan yhä uudelleen, kuin laulajan pitkän sävelen värinä; se pidentää soimista ja lisää ilmaisua.

Hammer-on tarkoittaa, että otekäden sormi lyö kielen nauhaa vasten kuin pieni vasara ja saa sävelen soimaan; pull-off tarkoittaa, että sormi näppää kieltä irrottaessaan, jolloin sävel vaihtuu. Molemmat vaihtavat säveltä pelkällä otekädellä, ja niitä käytetään usein yhdessä. Liu'ussa (slide) soitat sävelen ja liu'utat sormea samaa kieltä pitkin toiselle nauhalle, tai pidät sormessa metallista slide-putkea.

Myös näppäilykäsi voi muuttaa ääntä. Kämmenvaimennuksessa (palm muting) lasket kämmensyrjän kielille tallan lähelle, jolloin sävelet ovat lyhyitä ja katkonaisia (staccato). Jos kitarassa on tremolotalla, kampea painamalla tai vetämällä saat sävelen sukeltamaan ja nousemaan, ja kaksoislukittava tremolo voi muuttaa sävelkorkeutta paljon ja silti palata vireeseen.

• Avoin kieliNäppäile paksuinta kieltä painamatta mitään: E2, perusvirityksen matalin sävel.
• Kieleltä seuraavalleAvoin kuudes kieli E2, sitten avoin viides kieli A2: vierekkäiset kielet puhtaan kvartin päässä toisistaan.
• Nauhan painaminenSamalla ensimmäisellä kielellä: avoin E4, sitten 17. nauhaa painamalla A5, 17 puolisävelaskelta korkeammalla.

Ääniala ja nuotit

Kitaristit lukevat diskanttiavainta. Kitaranuoteilla on kuitenkin pieni salaisuus: paperilla olevat sävelet soivat oktaavia matalammalta. Joissakin nuoteissa diskanttiavaimen alla on muistutuksena pieni 8; monista nuoteista se puuttuu, mutta ääni on silti oktaavia matalampi.

Esimerkiksi avoin kuudes kieli kirjoitetaan E3:ksi, keski-C:n alapuolella olevaksi E:ksi, joka on viivaston alapuolella kolmannen apuviivan alla. Todellisuudessa kuulet E2:n, noin 82,4 värähdystä sekunnissa (laskettu A2 = 110 Hz:stä). Kuusi avointa kieltä soivat E2, A2, D3, G3, B3 ja E4.

Se, kuinka korkealle pääset, riippuu nauhoista. Ensimmäinen kieli, E4, nousee puolisävelaskeleen nauhaa kohti, joten 22 nauhalla ylletään D6:een ja 24 nauhalla E6:een (laskettu nauhojen määrästä). Huiluäänet ja bendaukset voivat mennä vielä korkeammalle.

Kitaranuottien mukana on usein myös tabulatuuri: kuusi viivaa, jotka vastaavat kitaran kuutta kieltä.

Kuuntele

• Matalin kieli E2Suoraan mikrofonista, ilman vahvistinta ja ilman efektejä. Tämä on kielen raaka ääni ennen kuin vahvistin muokkaa sitä.
• Viides kieli A2Viritetty 110 värähdykseen sekunnissa. Vertaa E2:een: puhdas kvartti korkeammalla.
• Kolmas kieli G3Kitaran keskikohta. Täältä seuraavaan ylempään kieleen on kvartin sijasta suuri terssi.
• Korkein avoin kieli E4Kaksi oktaavia matalimman kielen yläpuolella. Kuuntele, kuinka ohut ja kirkas se on.
• Ylhäällä kaulalla: A5Ensimmäinen kieli 17. nauhalla. Kieli on lyhyt, joten sävel on korkea ja hiipuu nopeasti.

Historia ja sukulaiset

1920-luvulla losangelesilainen steel-kitaristi George Beauchamp halusi kovaäänisemmän kielisoittimen. Vuonna 1931 hän teki Adolph Rickenbackerin avulla ensimmäisen varsinaisen sähkökitaran, ja samana vuonna he perustivat yhtiön nimeltä Ro-Pat-In, joka nimettiin pian uudelleen Electro Stringiksi. Muotonsa vuoksi kitara sai lempinimen Frying Pan (paistinpannu).

Harry Watson veisti puisen prototyypin muutamassa tunnissa; tuotantoversio oli valettua alumiinia. Patenttihakemus jätettiin vuonna 1934, ja patentti myönnettiin vasta vuonna 1937; patenttivirasto ei aluksi osannut päättää, oliko kyseessä sähkölaite vai soitin.

Gibson toi ensimmäisen sähkömagneettisen mikrofoninsa markkinoille vuonna 1935 ja asensi sen ES-150-malliin vuonna 1936. Jazzkitaristi Charlie Christian teki siitä kuuluisan: vahvistuksen ansiosta kitaristit pystyivät astumaan esiin solisteina.

Les Paul rakensi umpirunkoisen sähkökitaran vuonna 1941 ja vei idean Gibsonille vuonna 1945. Vuonna 1950 Fender toi markkinoille Esquiren ja Broadcasterin (joka nimettiin Telecasteriksi vuonna 1951), joita pidetään yleensä ensimmäisinä massatuotettuina umpirunkoisina sähkökitaroina. Vuonna 1951 Gretsch vastusti Broadcaster-nimeä, ja saman vuoden alussa kitaroita kutsuttiin nimellä Nocaster.

Gibsonin ensimmäinen umpirunkoinen kitara, Les Paul, tuli markkinoille vuonna 1952, ja vuonna 1954 Fender esitteli kolmen mikrofonin Stratocasterin. Päästäkseen eroon huminasta Gibsonin Seth Lover keksi humbuckerin, jota käytettiin ensimmäisen kerran ES-175-mallissa helmikuussa 1957. 1960-luvulla valmistajat alkoivat lisätä esivahvistimiin efektejä, kuten tremoloa, wah-wahia ja säröä.

Sähkökitaralla on monia sukulaisia. Samassa ryhmässä 513 ovat sähköviulu ja sähköpianot, kuten Neo-Bechstein ja Yamaha Electric Grand. Vuonna 1951 markkinoille tullut Fender Precision Bass oli ensimmäinen kaupallisesti menestynyt sähköbasso.

1. 1931
   George Beauchamp ja Adolph Rickenbacker tekevät Frying Panin
2. 1935
   Gibsonin ensimmäinen sähkömagneettinen mikrofoni
3. 1936
   Gibson asentaa mikrofonin ES-150-malliin
4. 1937
   Beauchampin patentti myönnetään (haettu 1934)
5. 1941
   Les Paul rakentaa umpirunkoisen sähkökitaran
6. 1946
   Gibson esittelee yksikelaisen P-90-mikrofonin
7. 1950
   Fender Esquire ja Broadcaster (nimettiin Telecasteriksi 1951)
8. 1951
   Fender Precision Bass, ensimmäinen kaupallisesti menestynyt sähköbasso
9. 1952
   Gibson Les Paul, Gibsonin ensimmäinen umpirunkoinen kitara
10. 1954
    Fender Stratocaster, jossa kolme mikrofonia
11. 1957
    Humbucker ilmestyy ensimmäisen kerran Gibson ES-175:een (patentti myönnetty 1959)
12. 1977
    Stratocasterin valitsin muuttuu 3-asentoisesta 5-asentoiseksi

Alkuun pääseminen ja hoito

Ensimmäisen sähkökitarasi pitäisi tuntua mukavalta ja olla helppo soittaa; jos ei ole, et ehkä halua harjoitella. Istu alas kitara sylissä: otekätesi pitää ulottua otelaudan kaukaisimpaan päähän. Jos ei ulotu, valitse lyhyempi mensuuri, jossa on myös pienempi kielten jännitys ja jota on helpompi painaa. Uuden kitaran yleisin ongelma on liian korkea kielten korkeus, ja sen säätäminen kannattaa jättää pätevälle kitarateknikolle.

Sähkökitara todella tarvitsee vahvistimen. Aloituspaketissa on usein kitara, viritin, hihna, kaapeli, pehmeä kantolaukku, plektroja ja pieni harjoitusvahvistin, ja monissa harjoitusvahvistimissa on kuulokeliitäntä hiljaista harjoittelua varten.

Kun pyyhit kielet jokaisen soittokerran jälkeen, ne kestävät pidempään, ja säännöllinen puhdistus estää hikeä, pölyä ja rasvaa pilaamasta ulkonäköä ja tuntumaa. Kitarat viihtyvät noin 45–55 %:n ilmankosteudessa ja noin 18–24 °C:n lämpötilassa; äkilliset muutokset voivat saada puun vääntymään tai halkeamaan ja aiheuttaa nauhojen surinaa. Jos kitara on ollut autossa, älä avaa koteloa heti ilmastoidussa huoneessa.

Puu turpoaa ja kutistuu vuodenaikojen mukaan, joten kielten korkeutta joutuu usein säätämään vuodenajan vaihtuessa, ja eri paksuisiin kieliin vaihtaminen tarkoittaa yleensä kaulan sisällä olevan säätötangon säätämistä. Jos et ole varma näistä säädöistä, jätä ne pätevälle teknikolle; Fender suosittelee tarkistusta noin 6 kuukauden välein. Uusille kielille ei ole kiinteää aikataulua: vaihda ne, kun ne ovat kuluneet, ruosteiset tai likaiset tai eivät enää kuulosta kirkkailta.

• Kuuluuko vahvistimesta huminaa? Yksikelaiset mikrofonit poimivat helposti sähköverkon häiriöitä; humbuckerit vähentävät sitä huomattavasti.
• Surina, kun painat säveltä, voi tarkoittaa, että kielet ovat liian matalalla tai että lämpötila ja ilmankosteus muuttuivat liian nopeasti.
• Epävireessä bendauksen jälkeen? Satula ei ehkä ole tarpeeksi liukas, joten kieli tarttuu.
• Kielet: yleensä ohuempia on helpompi painaa ja bendata ja ne kuulostavat kirkkaammilta, mutta ne katkeavat helpommin; paksummat antavat enemmän äänenvoimaa ja pidemmän soinnin.
• Plektrat: ohuet plektrat sopivat yleensä komppaukseen; paksummat sopivat sähkökitaran rytmi- ja soolosoittoon.
• Pidä plektrasta tukevasti mutta ei liian tiukasti: liian tiukka ote voi aiheuttaa krampin, liian löysä saa sen heilumaan tai jopa lentämään kädestäsi.
• Jos kielet ovat liian korkealla tai kaulassa on liikaa kaarta, kielet ovat kaukana otelaudasta ja niitä on raskas painaa.
• Fender huomauttaa, että kun kitara tuodaan kuumasta paikasta kylmään huoneeseen, puu kutistuu jäähtyessään ja sävelkorkeus voi laskea selvästi: viritä uudelleen.

Tutki lisää

• KielisoittimetKieli tuottaa äänen, kun se värähtelee. Opi, miten viuluperhe, kitarat ja harput toimivat ja miksi kielen painaminen muuttaa säveltä.
• ViuluTutustu viuluun: kielet G D A E, miten hartsattu jousi pitää kielen laulamassa, soittaminen ja ääniala G3:sta.
• SelloViuluperheen matala, lämmin ääni: miten jousi saa kielen laulamaan, miten sellon kanssa istutaan ja sen kielet C G D A.
• Akustinen kitaraNailonkielinen klassinen ja teräskielinen kitara: osat, mistä ääni tulee, miten soitetaan ja miten ne eroavat.
• BassokitaraKitaraperheen matalin jäsen: miten mikrofonit toimivat, miten näppäillään ja painetaan, ääniala ja historia.
• UkuleleNelikielinen pikkukitara Madeiralta ja Havaijilta. Osat, miksi G-kieli on C:tä korkeammalla ja miten rämpytät soinnun.