Huilu: osat, miten se soi ja miten soitat

Tutustu huiluun

Huilu on puupuhallin. Useimmat huilut tehdään nykyään metallista, mutta ryhmä on nimetty sen mukaan, miten ääni syntyy, eikä sen mukaan, mistä soitin on tehty: putken sisällä oleva ilmapatsas värähtelee.

Hornbostel–Sachs-järjestelmässä (numerojärjestelmä kaikille maailman soittimille) huilu on 421.121.12: avoin poikkihuilu, jossa on sormireiät. Ensimmäinen 4 tarkoittaa aerofonia (ääni syntyy ilmasta); seuraavat vaiheet rajaavat sen reunaan puhallettaviin soittimiin ja sitten poikkihuiluihin.

Yleisin huilu on C-vireinen konserttihuilu. Se on noin 67–68 cm pitkä, ja putki on sisältä noin 19 mm leveä. Perheeseen kuuluvat pikkolohuilu (oktaavia korkeampi), G-vireinen alttohuilu (puhdasta kvarttia matalampi) ja bassohuilu (oktaavia matalampi). Alttohuilun ääniala on noin kolme oktaavia, G3:sta G6:een. Bassohuilun putki on noin 130 cm pitkä. Vielä isommat kontrabassohuilut soivat vielä matalammalta.

Soitinperhe

Puupuhallin (huiluperhe)

Luokitus

Aerofoni; poikkihuilu (Hornbostel–Sachs 421.121.12)

Soiva ääniala

C4:stä noin C7:ään (B3 H-jalalla; B on suomeksi H)

Nuottiavain

Diskanttiavain

Transponointi

Ei transponoiva (soi niin kuin on kirjoitettu)

Tavallinen koko

Noin 67–68 cm pitkä, sisähalkaisija noin 19 mm

Huilun osat

Huilu irtoaa kolmeen osaan: pääkappaleeseen, keskikappaleeseen ja jalkakappaleeseen. Kun kokoat sen, pidä kiinni putkista ja liu’uta ne paikoilleen. Älä koskaan tartu läppiin.

Läppiä on kahdenlaisia. Umpiläpissä (”saksalainen” tyyppi) on litteät kupit, jotka on helppo saada tiiviiksi, ja niissä on yleensä sivuun siirretty G-läppä, joka on hieman ulompana, jotta se sopii vasemman käden nimettömälle. Rengasläpät (”ranskalainen” tyyppi) ovat renkaita, joiden keskellä on reikä kuin donitsissa. Niiden peittäminen vaatii taitoa, mutta sormenpäät tuntevat ilman värähtelyn, ja voit liukua sävelestä toiseen.

Kumpikaan tyyppi ei ole yksinkertaisesti parempi. Kummallakin on omat vahvuutensa. Huiluja tehdään myös eri materiaaleista. Hopeanvärinen huilu voi olla hopeoitu, uushopeaa tai sterlinghopeaa (92,5 % hopeaa). On 9K-, 14K- ja 18K-kultahuiluja, platinahuiluja sekä puuhuiluja grenadillista, puusta, joka on niin raskasta, että se uppoaa veteen. 14K-kultahuilu painaa noin 500 g, sterlinghopeinen noin 440 g. Pikkolohuilut ovat yleensä grenadillia tai komposiittia; metalliset ovat harvinaisimpia.

Jotkin osat ovat soittimen sisällä tai takana, eikä kuva voi näyttää niitä; niiden numerot osoittavat suunnilleen, missä ne ovat.

12345678

1. 1
   Kruunu (päätyruuvi) crown

   Pääkappaleen suljetun pään korkki. Anna sen olla: sen kiertäminen voi siirtää sisällä olevaa heijastinta.

2. 2
   Korkki ja heijastin cork & reflector

   Piilossa huuliaukon vieressä, 17 mm:n päässä sen keskeltä. Se pitää oktaavit vireessä, erityisesti kolmannen oktaavin.

3. 3
   Pääkappale head joint

   Osa, jossa ääni alkaa. Se kapenee hieman kruunun päätä kohti eikä ole täysin tasapaksu putki.

4. 4
   Huuliaukko ja huulilevy embouchure hole

   Alahuuli peittää noin alimman kolmanneksen aukosta, ja ilma osuu vastakkaiseen reunaan. Aukon leikkauksen muoto vaikuttaa siihen, miltä huilu tuntuu soittaa.

5. 5
   Keskikappale body

   Keskimmäinen osa, jossa on suurin osa ääniaukoista ja läpistä.

6. 6
   Läppäjärjestelmä (Boehm-järjestelmä) keys

   Toisiinsa kytketyillä läpillä yksi sormi voi sulkea useamman kuin yhden aukon. Jaettu E -mekanismi helpottaa korkean E:n soittamista.

7. 7
   Ääniaukot ja tyynyt tone holes & pads

   Jokainen lisäksi avattu aukko nostaa säveltä puolisävelen. Tyynyt tiivistävät aukot, ja ne pitää kuivata soiton jälkeen.

8. 8
   Jalkakappale foot joint

   Viimeinen osa, jossa on läpät matalimmille sävelille. C-jalka ulottuu C4:ään; H-jalka lisää B3:n.

Mistä ääni tulee

Kun puhallat tyhjän pullon suun yli, syntyy sävel, ja huilu toimii samalla tavalla. Ilmasuihkusi osuu huuliaukon vastakkaiseen reunaan. Putkessa värähtelevä ilma työntää suihkun ulos aukosta ja vetää sen takaisin sisään yhä uudelleen, kuin tuulessa lepattava lippu.

Huilu toimii kuin nokkahuilu. Ero on siinä, että nokkahuilussa on kiinteä kanava, joka suuntaa ilman puolestasi, kun taas huilussa huulesi muotoilevat ja suuntaavat ilman. Koska apuna ei ole ruokokieltä, pienikin muutos ilman suunnassa muuttaa ääntä paljon.

Huilu on avoin ulkoilmaan molemmista päistään: huuliaukon kohdalta ja toisesta päästä. Molemmista päistä avoin putki voi soittaa kokonaisen tikapuusarjan säveliä, joiden taajuus on 2, 3, 4… kertaa matalin taajuus. Pisin ääniaalto, jonka se mahduttaa, on noin kaksi kertaa huilun pituus. Klarinetissa, joka on toisesta päästä suljettu, on sen sijaan matalassa rekisterissä voimakkaammat parittomat yläsävelet. Tarkalleen ottaen painesolmu on hieman jokaisen avoimen pään ulkopuolella, noin 0,6 kertaa putken säde; tätä kutsutaan päätykorjaukseksi.

Sävelkorkeutta voi muuttaa kahdella tavalla. Ensinnäkin avaa aukko: se on kuin lyhentäisi putkea, joten sävel nousee. Boehm-huilussa jokainen lisäksi avattu aukko nostaa säveltä puolisävelen. Toiseksi pidä sormet paikallaan ja muuta puhallustasi: nopeampi ilma, pienempi huuliaukko ja lyhyempi matka reunaan saavat sävelen hyppäämään korkeampaan resonanssiin. C4:n otteella voit soittaa C4, C5, G5, C6, E6, G6, A♯6 ja C7, kuin nousisit saman portaikon askelmia. Vanhemmissa barokin ja klassismin ajan huiluissa käytettiin myös haarukkaotteita: suljettiin aukko ensimmäisen avoimen aukon alapuolelta.

Miksi huilu ei voi nousta loputtomiin? Avoimien aukkojen rivi toimii kuin siivilä. Matalat äänet heijastuvat avoimista aukoista ja jäävät putkeen, mutta hyvin korkeat äänet pääsevät niiden ohi ja jatkavat matkaa putkea pitkin. Boehm-huilussa tämä raja, rajataajuus, on hieman yli 2 000 Hz. Sen yläpuolella putki pitää ääntä huonommin, ja resonanssit heikkenevät.

Pääkappaleen sisällä korkin ja huuliaukon välinen lyhyt ilmatasku toimii kuin pieni jousi. Kun korkki on 17 mm:n päässä aukon keskeltä ja pääkappale kapenee hieman, oktaavit pysyvät vireessä; Boehm löysi tämän kokeilemalla. Hiljaa soitettuna huilu kuulostaa lähes puhtaalta siniaallolta (yksinkertaisin ääni, jossa ei ole yläsäveliä). Mitä kovempaa se soi, sitä vähemmän se kuulostaa siltä.

Kokeile: puhalla tyhjän lasipullon suun yli, kunnes löydät kulman, joka tuottaa sävelen. Kaada pulloon vähän vettä, jotta sisällä on vähemmän ilmaa, ja puhalla uudelleen. Nousiko sävel? Vähemmän värähtelevää ilmaa antaa korkeamman sävelen. Ääniaukon avaaminen huilussa tekee saman: se lyhentää värähtelevää ilmapatsasta.

Näin soitat

Huiluperhe on soittokunnan ainoa, jota pidetään sivuttain. Istu ryhdikkäästi ja rentouta hartiat ja kyynärpäät. Lepuuta huilua vasemman etusormen tyveä vasten, siitä kohtaa, jossa sormi liittyy kämmeneen, ja katso, mihin peukalot menevät. Pidä ranteet kaarevina kuin C-kirjain, äläkä kallista päätäsi oikealla olevaa huilua kohti. Jotkut opettajat ehdottavat, että käsivarret saavat laskea hieman alaspäin sen sijaan, että ne pidettäisiin vaakasuorassa.

Peitä alahuulella noin alin kolmannes huuliaukosta, pidä suu keskellä ja puhalla vastakkaista reunaa kohti kuin hieman hymyillen. Kierrä pääkappaletta, kunnes ääni syntyy helposti. Aloittelijat aloittavat usein pelkällä pääkappaleella. Eräs opettaja ehdottaa puhaltamista alas syliä kohti eikä suoraan yli.

Korkeita säveliä varten pienennä huuliaukkoa ja nopeuta ilmaa. Matalia säveliä varten avaa huulia enemmän ja hidasta ilmaa. Kun kierrät pääkappaletta sisäänpäin, sävel laskee, ja kun kierrät sitä ulospäin, se nousee, joten liian sisään kierretty pääkappale soi helposti matalalta.

Aloita jokainen sävel kielellä, kuin sanoisit ”tuu”; se kuulostaa selkeämmältä kuin ”fuu”. Hyvin nopeissa sävelissä huilistit käyttävät kaksoiskielitystä (ta-ka, te-ke, tu-ku) tai kolmoiskielitystä (te-ke-te, ta-ka-ta). Flatterzungessa pärrytetään R-kirjainta kielen kärjellä tai kurkussa kuin kurlatessa, jolloin sävel surisee.

Huilistit ovat erityisen taitavia huiluäänissä: matalalla otteella soitetaan korkeampi luonnollinen yläsävel, ja se merkitään pienellä ympyrällä nuotin yläpuolelle. Kuiskausääniä soitetaan huulet hädin tuskin auki ja hyvin kevyellä ilmalla, jolloin yksittäiset yläsävelet soivat itsekseen; ne voivat yltää C8:aan, korkeimpaan säveleen, jonka huilu voi tuottaa. Moniäänissä erikoisotteilla saadaan soimaan kaksi tai useampia säveliä yhtä aikaa. Rengasläppäisellä huilulla voit avata aukkoja ja renkaita hitaasti ja saada aikaan sujuvan glissandon (liu’un); umpiläpilläkin voi liukua, mutta ei yhtä sujuvasti.

• Pitkä sävel ilman vibratoaTasainen ilma, joten sävelkorkeus ja voimakkuus pysyvät paikallaan: suora, puhdas ääni.
• VibratoPallean, kurkun ja huulten liikkeet saavat sävelen sykkimään kevyesti. Kuuntele ensin ilman vibratoa ja sitten sen kanssa; huilussa ero on erityisen selvä.
• Kielitys (staccato)Kosketa kielellä kuin sanoisit ”tuu” ja päästä heti irti, niin saat lyhyitä, erillisiä säveliä.
• Oktaavi ylöspäinPienempi huuliaukko ja nopeampi ilma nostavat äänen korkeampaan rekisteriin: A4:stä A5:een on tasan yksi oktaavi.

Ääniala ja nuotinnus

Huilumusiikki kirjoitetaan diskanttiavaimelle, eikä huilu transponoi: kirjoitettu C4 soi C4:nä, keski-C:nä.

Matalin sävel on C4. H-jalalla saat myös B3:n (suomeksi H), joskin korkeat sävelet vastaavat silloin hieman huonommin. Musiikki ulottuu yleensä noin C7:ään, eli noin kolme oktaavia, ja taitavat soittajat yltävät D7:ään tai vielä korkeammalle.

Jokaisella rekisterillä on oma värinsä. Matala rekisteri (B3–B4) voi kuulostaa tummalta ja ontolta. Keskirekisteri (C5–B5) on pehmeä, kevyt ja kirkas. Korkea rekisteri (C6–D7) on loistava ja voi muuttua kirkuvaksi. Matalimmassa oktaavissa on eniten sävyvärejä, mutta hyvin hiljaa soitettuna se ei kanna kauas.

Perheen muut jäsenet transponoivat. Pikkolohuilu kirjoitetaan oktaavia soivaa matalammalle: kirjoitettu D4 soi D5:nä, ja sen soiva ääniala on D5–C8. Alttohuilu soi puhdasta kvarttia kirjoitettua matalammalta: kirjoitettu C4 soi G3:na.

Kuuntele

• Matalin sävel, C4C-jalkaisen huilun alin sävel. Kuuntele sen tummempaa, onttoa sointia, jossa on vähän yläsäveliä.
• Keskirekisteri, A5Pehmeä, kevyt ja kirkas: huilun keskirekisteri.
• Korkea rekisteri, C7Lähellä tavallisen äänialan ylärajaa. Loistava, ja siinä on ripaus terävyyttä.
• Matalasta korkeaanYksi huilu kolmen oktaavin halki. Kuuntele, miten väri muuttuu tummasta kirkkaaksi.

Historia ja sukulaiset

Poikkihuilut ovat hyvin vanhoja. Toisella vuosisadalla eaa. niitä oli antiikin Kreikassa ja Etruriassa, ja myöhemmin Intiassa, Kiinassa ja Japanissa. Kiinalainen di juontaa noin 400-luvulle eaa., ja museot luokittelevat sen samaan ryhmään kuin länsimaisen huilun (421.121.12), vaikka monessa dissä on ylimääräinen reikä, jonka peittää ohut kalvo. Noin 1700-luvun puoliväliin asti ”huilu” tarkoitti Euroopassa usein nokkahuilua; sivuttain pidettävää kutsuttiin italiaksi nimellä flauto traverso, ”poikittain pidettävä huilu”.

1500-luvulla huiluja tehtiin sarjoina D-, G- ja C-vireisinä. Niissä oli lieriömäinen putki, yksi huuliaukko ja sormireikiä eikä yhtään läppää, joten vain osa puolisävelistä oli mahdollisia. 1600-luvun lopulla Hotteterren suku teki huilun, jossa oli yksi läppä ja kartiomainen sisäputki. Ensimmäistä kertaa lähes kaikki puolisävelet voitiin soittaa; nykyään kutsumme sitä barokkihuiluksi.

Vuonna 1681 Hotteterren huilu (ääniala D4–G6) soitti Lullyn oopperaorkesterissa; se oli huilun ensiesiintyminen tällaisessa orkesterissa. Quantz (1697–1773) keksi viritysliukuputken, kokeili erimuotoisia ja -kokoisia ääniaukkoja ja lisäsi vielä yhden läpän. Noin vuoteen 1800 mennessä huilussa oli jo useita läppiä, ja sen jalka ulottui C:hen asti.

Suuri muutos tuli müncheniläiseltä Theobald Boehmilta (1794–1881). Hän oli kultasepän poika, josta tuli Münchenin hovimuusikko vuonna 1818 ja joka avasi huilupajan vuonna 1828. Vuonna 1832 hän teki ensimmäisen huilun, jonka aukot oli sijoitettu akustiikan eikä sormien mukavuuden mukaan; siinä oli yhä kartiomainen sisäputki sekä läpät ja rengasläpät. Vuonna 1847 hän esitteli lieriömäisen putken, jossa oli paraabelinmuotoinen pääkappale, huopatyynyt läppäkupeissa ja suuremmat aukot. Se on pohjimmiltaan nykyaikainen huilu, ja se voitti monia palkintoja, muun muassa Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1855.

Pikkolohuilu kehittyi 1600-luvun sotilaspoikkihuilusta. Beethoven käytti sitä myrskyyn Pastoraalisinfoniassaan (1808) ja Verdi salamaan Rigolettossa (1851).

1. n. 400-luku eaa.
   Kiinalainen di (Britannican mukaan)
2. 2. vuosisata eaa.
   Poikkihuiluja antiikin Kreikassa ja Etruriassa
3. 1500-luku
   Huilusarjat D-, G- ja C-vireisinä: lieriömäinen putki, sormireikiä, ei läppiä
4. 1600-luvun loppu
   Hotteterren suku: yksi läppä, kartiomainen sisäputki (barokkihuilu)
5. 1681
   Huilu soittaa Lullyn oopperaorkesterissa, ensimmäistä kertaa tällaisessa orkesterissa
6. n. 1800
   Useita läppiä; jalka jatkettu C:hen asti
7. 1808
   Beethovenin Pastoraalisinfonia käyttää pikkolohuilua myrskyyn
8. 1832
   Boehmin ensimmäinen huilu, jonka aukot on sijoitettu akustiikan mukaan
9. 1847
   Boehmin lieriömäinen huilu: pohjimmiltaan nykyaikainen huilu
10. 1851
    Verdin Rigoletto käyttää pikkolohuilua salamaan
11. 1855
    Boehm-huilu voittaa palkinnon Pariisin maailmannäyttelyssä

Alkuun pääseminen ja hoito

Huilun liitokset ovat metallia, joka liukuu metallin sisään, ja ne on sovitettu muutaman millimetrin tuhannesosan tarkkuudella. Älä koskaan laita niihin korkkirasvaa tai mitään öljyä: rasva kerää pölyä, joka voi vahingoittaa liitoksia ja pahimmillaan saada ne juuttumaan kiinni. Jos liitos tuntuu tiukalta, pyyhi se puhtaaksi sisältä ja ulkoa liinalla; jos se on edelleen tiukka, pyydä soitinliikettä katsomaan sitä.

Koska huilua puhalletaan aukon yli, noin kaksi kolmasosaa ilmastasi menee soittimen ulkopuolelle, joten se vaatii enemmän ilmaa kuin jopa euphonium tai tuuba. Huilisteilla on myös taipumusta niskakipuihin ja rannekanavaongelmiin, joten pidä huolta asennostasi. Harjoittele peilin edessä: kosteuskolmio huulilevyllä on merkki hyvästä äänestä.

• Soiton jälkeen pujota harsokangas puhdistuspuikon läpi, peitä sen metallikärki ja pyyhi kosteus pois jokaisesta putkesta.
• Jos tyynyt ovat kosteita, aseta puhdistuspaperi tyynyn ja aukon väliin ja paina läppää kevyesti muutaman kerran; siirrä paperia ja toista 2–3 kertaa niin, ettei paperi pääse luistamaan. Käytä puuteripaperia, jos tyyny tarttuu kiinni.
• Pyyhi ulkopinta varovasti painamatta läppiä. Hopea tummuu, kun se yhtyy ilman rikkiin; jos tummat läiskät eivät lähde kiillotusliinalla, kokeile hopealiinaa. Päivittäinen soittaminen auttaa myös estämään tummumista.
• Puhdista viikoittain läppien alta ääniaukkojen puhdistimella. Tarkista kuukausittain löysät ruuvit (anna liikkeen säätää ne) ja laita pieni tippa läppäöljyä kohtiin, joissa läpät liikkuvat, paina läppiä muutaman kerran ja pyyhi ylimääräinen pois.
• Älä kierrä kruunua, äläkä työnnä puhdistuspuikkoa voimalla pääkappaleen sisään: sisällä oleva heijastin voi siirtyä, ja huilua on silloin vaikea soittaa vireessä. Jos vireessä soittaminen yhtäkkiä vaikeutuu, pane puhdistuspuikko pääkappaleeseen ja tarkista, että sen viiva on huuliaukon keskellä; jos ei ole, anna liikkeen säätää se.

Tutki lisää

• PuupuhaltimetPuupuhaltimet tuottavat äänen putken sisällä värähtelevällä ilmalla. Opi, miten huilut, ruokokielet ja sormireiät toimivat.
• KlarinettiLehti avautuu ja sulkeutuu kuin pieni ovi ja saa ilman värähtelemään. Opi osat, duodesimihyppy ja soittaminen.
• SaksofoniMessinkiä mutta puupuhallin: miten lehti soi, miksi oktaaviläppä hyppää oktaavin ja miten altto ja tenori transponoivat.